Korttimenetelmiä käytetään työnohjauksissa yleisesti, ja saamme niistä myös kipakkaa palautetta netin keskustelupalstoilla: ”En tajua, miksi työnohjaus pitää aina aloittaa noilla korteilla ja kertoa kortin avulla, että miltä nyt tuntuu. Osaan minä avautua työstäni ihan ilman mitään kuvakortteja. Ja sitten se, että otetaan kortti ja esitellään sen avulla itsensä. Voi ristus, eikö mitään muuta voi ihminen keksiä?”
Korttityöskentelyt ovat osa toiminnallista työnohjausperinnettä. Korteissa voi olla sanoja, kysymyksiä tai kuvia, ja niitä voi ostaa valmiina pakkoina tai tehdä itse. Tyypillisessä kortinkäyttötilanteessa ohjattava tekee valinnan tarjolla olevista korteista ja sanoittaa kortin avulla ajatuksiaan esillä olevasta aiheesta.
Kuvalliset korttipakat voivat koostua valokuvista, piirroksista, taidekuvista tai postikorteista. Kuvakorteissa voi olla lisänä esimerkiksi tunnesanoja, vahvistavia lauseita tai runoja. Metaforakorttien idea on tuoda tarjolle kuvaannollisia ilmaisuja ja kielikuvia, joiden avulla tuotetaan erilaista puhetta työstä.
Kuvat, samoin kuin metaforia sisältävät kortit, hyödyntävät assosiaatioita, mielikuvia ja symboliikkaa. Kysymyskortit sisältävät mahdollisia asia-aiheita keskustelulle ja kysymysmuoto houkuttelee vastaamaan ja pohtimaan.
Haastattelin kortteihin eri tavoin suhtautuvia työnohjaajia. Kaikki haastateltavat, orientaatiostaan riippumatta, alleviivasivat harkintaa, jotta menetelmät eivät nouse ohjauksen itsetarkoitukseksi.
Sain apua jutuntekoon myös muutamalta pitempiaikaiselta työnohjausasiakkaaltani. Kun työnohjauksessa tuli esille jokin rajattu kysymys, johon arvioin korttimenetelmän sopivan, esittelin asiakkaalle kirjoitukseni aiheen ja kysyin heidän halukkuuttaan toimia testi- ja kritiikkiryhmänä. Moni ryhmä lähti kokeiluun mielellään, ja ilokseni joukossa oli myös kortteihin varautuneesti suhtautuvia ohjattavia.
Kortin kaksi puolta
Kortti on esine, jota voi pitää kädessä ja johon on helpottavaa suunnata huomio. Se tarjoaa työskentelylle konkreettisen ajattelun apuvälineen, siitä keksii sanottavaa. Se luo matalan ja demokraattisen kynnyksen osallistumiselle, korteista kerrotaan vuorotellen ja puheyhteys avautuu kaikkien osalta.
Kortit pohjaavat visuaalisuuteen. Niiden avulla konkretisoidaan mielen sisältöä katsottavaksi, kosketeltavaksi ja liikuteltavaksi. Kortit jäsentävät ja ulkoistavat ajatuksia, ja kuulija muistaa helpommin kertojan sanoman. Korttien sanotaan havainnollistavan ja nostavan mielikuvia sekä uusia näkökulmia esiin.
Kortit voivat mahdollistaa kommunikaatiota, jossa verbaalisuus ei ole keskiössä. Kortteihin yhdistyy yliälyllistämisen vastavetona toiminnallisuus ja keveys.
Korttien huonona puolena pidetään usein niiden liiallista leikillisyyttä. Monilla on omakohtaisia kokemuksia tilanteista, joissa kortin veto hihasta on tuntunut temppuilulta tai kuulumiskierros korttien kera on vienyt kaiken ajan. Keino voi jyrätä tavoitteen, ja ohjauksessa ollaan käyttämässä kortteja, ei tutkimassa työtä.
Työnohjaaja saattaa suunnitella ohjauksen korttien varaan helpottaakseen omaa epävarmuuttaan. Ryhmää kun ei voi hallita, mutta menetelmää voi. Toiminnallisuudella voidaan hämätä ryhmä tyytyväiseksi. Syntyy tekemisen meininki, jolloin epäkohtia ei nouse esille eikä epämiellyttäviä yllätyksiä tapahdu. Kortit jäävät irralliseksi ohjelmanumeroksi ja asiakas hämmennyksen valtaan.
Voimakas väline
Maj-Lis Kärkkäinen kertoo käyttävänsä kortteja työnohjauksissa harvoin ja harkiten. Kortit sopivat käyttöön silloin, kun aiempi ohjaus on tuottanut jonkun rajatun kysymyksen, jota halutaan tutkia jäsentävästi. Kortit voivat myös vauhdittaa ja tuoda uutta eloa vaisuihin ryhmiin.
Kysymyskorteista hän on saanut neutraalin työvälineen tabuaiheista keskusteluun. Metaforakorttien ongelmana hän pitää sitä, että niillä työskentely muuttaa puheen helposti hyödyttömäksi verbaalikikkailuksi ja sanojen pyörittelyksi.
Kortit saattavat Kärkkäisen kokemuksen mukaan avata työnohjaukseen kuulumattomia voimakkaita tunnetiloja. Ohjaaja ei voi tietää, mihin symboliikkaan kortti, kuva tai pelkkä väri voi asiakkaan mielessä kytkeytyä. Ohjattavat saattavat pelätä paljastavansa liikaa omasta sisäisestä kokemusmaailmastaan ryhmätilanteessa ja suojamekanismina saatetaan keksiä neutraaleja ajatuksia korttityöskentelyissä.
Joskus ihmiset lämpenevät korttityönskentelylle vain miellyttääkseen työnohjaajaa.
Pasi Remes kertoo kohdanneensa korteilla kyllästettyjä ryhmiä. Hän on jopa kuullut kommentin: ”Häivyn, jos otat esiin yhdenkin kortin!” Remes käyttää kortteja vain harvoin eikä itse koe saavansa niistä hyötyä. Kortit tuottavat ohjauksiin joskus vahvoja ja tilaavieviä tarinoita, joiden rajoittaminen voi tuntua väkivaltaiselta.
Remeksen mukaan työnohjaajan kannattaa valita itselleen luontevia työskentelytapoja, mutta myös muistaa, että oman mukavuusalueen laitamille meno voi yllättää positiivisesti. Työkalupakin on oltava monipuolinen myös siksi, että ohjattavat saattavat toivoa toiminnallisuuden kokeilemista omaa asiakastyötään varten.
Ei menetelmä edellä
Päivi Steffenilla ja Matti Alpolalla kortit olivat uran alkuvaiheessa enemmän käytössä, mutta nyt niiden anti tuntuu olevan loppuun ammennettu. Heille keskeinen työskentelyn määrittäjä on työryhmän tarve. Useimmiten asiakkaat toivovat työnohjauksilta hyviä, mieleen jääviä keskusteluja, jotka auttavat jäsentämään työtä oman pään sisällä.
Toiminnallisuus, esimerkiksi havainnollistavat demonstraatiot, ei ole poissuljettua. Kortteja käyttämällä vapaa assosiaatio tai alitekstin löytyminen voi onnistua, mutta samaan pääsee myös hyvällä keskustelulla ilman kortteja.
Korttien varjopuolena on Steffenin ja Alpolan mukaan myös vieraannuttaminen: huomio on korteissa eikä siinä, mitä itsessä tapahtuu. Joskus ihmiset lämpenevät korttityöskentelylle vain miellyttääkseen työnohjaajaa: ”Me ei raaskittu sanoa työnohjaajalle, että ei haluta kortteja, koska hän oli itse niin innostunut niistä.”
Väylä uusiin ulottuvuuksiin
Marjo Panttila ottaa usein kortit mukaansa lähtiessään työnohjaamaan, mutta ottaa ne esiin vain harkiten. Pitkä kokemus työnohjaamisesta on opettanut tilanneherkkyyttä ja tehnyt tietoisemmaksi menetelmien suhteen. On tärkeää uskoa käytettyyn menetelmään ja soveltaa sitä luovasti.
Panttilan mukaan työnohjauskeskusteluihin tarvitaan vertikaalista syvyyttä ja horisontaalista leveyttä, ja kuva tai kortti voivat olla väyliä niihin. Kortit tuovat uusia kerroksia keskusteluun: saadaan kosketus johonkin, joka ei muuten tulisi näkyväksi.
Laadukkaat taide- ja valokuvakortit herättävät aisteja esteettisyydellään ja ohjattavat antavat usein niistä hyvää palautetta. Korttityöskentelyissä ohjaajan tulee valppaasti kysyä lisää ja auttaa ihmisiä käyttämään kuvien viestejä mielekkäällä tavalla.
Myös Panttila on kohdannut kortteja vastustavia ryhmiä. On vahinko, että liiallinen rutiininomainen korttien käyttö työnohjauksessa on synnyttänyt ähkyn, ja jatkossa upeasti toimivan menetelmän mahdollisuudet menetetään.
Valintoja hyvin perusteluin
Kortit kuuluvat siihen osaan työnohjaamista, joka on ohjaajan vastuulla. Eettinen työnohjaajan praktiikka rakentuu viitekehykseen sopivista, erilaisten asiakkaan tarpeet huomioivista ja ohjaajalle itselleen luontevista työskentelytavoista.
Korttien käyttö on epäeettistä ainakin silloin, jos ne tuodaan ohjaukseen ajankuluksi tai sisällöksi, tai jos ohjaaja kuvittelee korttien tekevän työn hänen puolestaan. Omaa ajattelua on syytä kyseenalaistaa myös silloin, jos tiedostaa valitsevansa jonkun menetelmän, jotta ohjaus näyttäisi paremmalta tai asiakas saisi ohjaajasta ammattitaitoisemman vaikutelman.
Toisaalta ohjausasiakkaat voivat kritisoida työnohjausta myös silloin, jos ei tehdä mitään, vain puhutaan. Jos ryhmä haluaa työnohjaajan viihdyttävän ja tuottavan elämyksiä, voi olla vaikeaa vastustaa arveluttavaa imua korttien tai muun toiminnallisuuden käyttöön.
Korteissa on potentiaalia, ne ovat enemmän kuin viihde tai leikki. On harmi, jos ohjattavat tai työnohjaajat kokonaan menettävät uskonsa niihin. Ei kannata unohtaa, miten voimakas ja oivalluttava kokemus taideteoksen tai valokuvan katsominen voi olla – kortin on mahdollista tuoda samansukuinen elämys ohjaukseen. Korteilla on paikkansa
Artikkeli julkaistu Osviitassa 3/2018
