Työnohjauksesta puhutaan usein oppimisen prosessina. Oman toiminnan ja ajattelun tunnistaminen ja reflektoiva tutkiminen on keskeinen kehittymisen ja oppimisen edellytys.
Minulle dialogisena työnohjaajana ja kouluttajana reflektiivisyys on keskeinen osa työnohjausta. Ilahdun aina, kun katse työnohjauksessa kääntyy työntekijän oman toiminnan ja ajattelun tarkasteluun.
Miksi reflektoida?
Oleellista työnohjauksen onnistumisen kannalta on ohjattavien aloitteellisuus ja osallisuus. Se tekee työnohjaukseen osallistumisesta samaan aikaan sekä vaativaa että antoisaa. Parhaimmillaan työnohjausta käytetään aktiivisesti ja pahimmillaan siellä vain käydään olemassa.
Reflektiivisissä työtavoissa on paljon potentiaalia. Työnohjauksessa ohjaajan tehtävänä on puhua reflektiosta, esitellä työtapoja ja houkutella ihmiset kehittämään ajatteluaan. Reflektion jalon taidon oppiminen vahvistaa ammattilaisen toimijuutta ja mahdollisuutta onnistumisiin työntekijänä. Ryhmän reflektio auttaa oivaltamaan jotain sellaista, jonka ymmärtäminen ilman toisten kuulemista olisi kestänyt kauemmin tai ei olisi ollut lainkaan mahdollista.
Jäsentyneet ajatukset ja uudenlaiset toimintaideat ovat usein reflektiivisten prosessien lopputulemia. Reflektiossa matka kulkee siis sekavasta selkeämpään, oman ja yhteisen pohdinnan kautta. Joskus suunta voi olla myös päinvastainen: liian selkeästä hämmentävän moninäkökulmaiseen.
Riittävä kyky itsereflektioon on lähes kaikilla aloilla keskeinen työn tekemisen laadun tae, vaikka ei toki ainut sellainen. Oman toiminnan kriittinen tarkastelu lisää oppimista, virheiden tunnistamista ja toistamisen välttämistä. Itsereflektion puute altistaa virheille, alireagoinneille, ylilyönneille ja ammattieettisen koodiston rikkomuksille.
Kuinka kutsua pohdintaan?
”Aatteleppa ite”, sanoi koomikko ja imitaattori Jope Ruonansuu aikoinaan. Tähän yksinkertaiselta kuulostavaan lauseeseen liittyy yllättävän paljon kätkettyä viisautta. ”Aatteleppa omalle kohdalles” kehotti Ruonansuuta muokaten Markku Sutela, edesmennyt arvostamani työnohjaaja, perheterapeutti ja kouluttaja.
Reflektiivisille työtavoille keskeinen sisäisen ja ulkoisen dialogin vuorottelu mahdollistuu sillä, että työyhteisön jäsenet pääsevät välillä olemaan kuuntelijoina ja välillä taas puhumaan. Tämä toteutuu käyttämällä erilaisia reflektiivisiä rakenteita, puhepiirejä ja rakenteistettuja vuoropuheluita työnohjauksen aikana. Työnohjausryhmäläisiä voidaan esimerkiksi kutsua tarkastelemaan sitä, mitä he itse ovat sanoneet ja mitä työtovereiden sanomiset ovat heissä herättäneet.
Reflektio ja ruumiillisuus
Reflektiivisten työtapojen mestari Tom Andersen ei pyrkinyt asiakkaittensa muuttamiseen vaan itsereflektion avaamiseen heidän kuulemisensa kautta. Andersenin juuri julkaistu kirja Matkantekoa ja käännekohtia käsittelee reflektiivisten työtapojen syntyprosessia.
Andersen kuvaa reflektion kutsua ruumiillisena tapahtumana. Sana uppoaa lihaan ja saa aikaan ruumiillisia reaktioita, joita voidaan keskustelun aikana havaita esimerkiksi keskustelukumppanin hengityksen muutoksena.
Sopivasti toisin -slogan kuvaa minusta parhaiten hänen ajatustaan. Andersenin mukaan liian samanlainen kysymys ei muuta keskustelukumppanin hengitystä, ja liian erilainen tai vaativa kysymys salpaa keskustelukumppanin hengityksen. Sopivasti toisin -alueen kysymys muuttaa hengityksen rytmiä tai syvyyttä salpaamatta sitä ja sysää siis reflektiivisen pähkäilyn liikkeelle.
Suomalainen dialogisuuden tutkija ja kehittäjämestari Jaakko Seikkula kuvaa uudessa kirjassaan Dialogi parantaa – mutta miksi? tutkimustuloksia, joiden mukaan liian tiukka haastaminen saa aikaan ruumiillisen virittymisen puolustuskannalle sen sijaan, että se auttaisi keskustelukumppania reflektioon ja pohdintaan.
Mikä ja miten kysyminen on ”sopivasti toisin”? Siinä on työnohjaajalle tärkeääkin tärkeämpi ikuisuuskysymys. Kuinka kysyä niin, että se tuntuu sopivalla tavalla ja kutsuu reflektioon eikä suista keskustelukumppania hengitystä salpaavaan puolustautumis- tai pakoreaktioon?
Rentous tekee tilaa reflektiolle
Turvalliset suhteet ja tilat auttavat mieltä tutkimaan omaa toimintaa kriittisesti. Reflektioon kutsu on siis myös myötätuntoista kuuntelemista ja vastaamista tavalla, joka mahdollistaa hankalien asioiden pohtimista.
Uutta ajattelua ja oivalluksia ei synny pakottamalla. Rentous mahdollistaa luovan reflektion. Jos huumorilla olisi kaava, se voisi olla seuraavanlainen: kaksi yhteensopimatonta asiaa tai näkökulmaa liitetään toisiinsa hauskuuden kokemusta tuottavalla tavalla. Seurauksena on naurua ja kehollista rentoutumista. Huumorilla voidaan ohittaa tärkeitä asioita ja toisaalta sillä voidaan tehdä tilaa hankalien asioiden kohtaamiselle ja tutkimiselle yhdessä. Voisin väittää, että nauru parantaa ajattelua.
Minulle on tärkeää jokaisen työnohjauksen lopuksi kysyä asiakkailtani, mitä keskustelusta jäi mieleen ja miten yhdessä onnistuimme?
Millaisia kaikenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia sinulla heräsi tämän tekstin lukemisesta?
***
Aapo Pääkkö on porvoolainen työnohjaaja, VET perheterapeutti ja työnohjaajienkouluttaja, joka työskentelee Dialogicin kouluttajatiimissä. Hän on ollut mukana viimeiset kahdeksan vuotta STOryn hallitustyössä.
