Minä riitän, vai riitänkö?

Ilmestynyt Osviitta-lehdessä 3/2024.

MITÄ IHMETTÄ ÄSKEN TAPAHTUI? Jokainen työnohjaaja on välillä ollut tilanteessa, jonka aikana tai jälkeen miettii, mitä ihmettä juuri äsken tapahtui. Uusi juttusarja esittelee todellisen työnohjauksen tilanteen ja kokeneiden työnohjaajien ajatuksia siitä, miten tilanteessa voisi toimia.

Tällä kertaa saimme mukaan keskustelemaan työnohjaajakouluttajat Krisse Lipposen, Bodil Mickelsin ja Lasse Salmen.

Case

”Työnohjaajaopiskelija tuntee riittämättömyyden tunnetta. Hän kokee, ettei osaa olla työnohjaajana oikeanlainen tai tehdä oikeita kysymyksiä. Hyötyvätkö ohjattavat edes hänen tekemästään työnohjauksesta? Tuntuu, että aiemmasta työelämäkokemuksesta ei ole mitään hyötyä. Tunne on niin voimakas, että opiskelija miettii opintojen keskeyttämistä.”

Minkälaisia työnohjauksellisia ajatuksia tämä opiskelijan tarina teissä herättää?

Krisse: Huomaan pohtivani, että mikä opiskelijan odotus itseään kohtaan on ja minkä hän ajattelee olevan hyvää työnohjausta. Ei oikein ole olemassa kaavaa niin kutsuttuun oikeaan työnohjaukseen. Hämmennys ja epätietoisuus kuuluvat tähän alaan. Kun me olemme ihmisten toiminnan kanssa tekemisissä, yksiselitteisiä oikeita ja vääriä tapoja on suhteellisen vähän.

Bodil: Minä pohdin, mitä riittämättömyys tarkoittaa, ja mitä ovat ne oikeat kysymykset. Tämähän ei ole pelkästään opiskelijan vaan ihan kaikkien työnohjaajien haaste. Pitkäänkin työnohjanneelle tulee tilanteita, joissa on vähintään hämillään siitä, että mitä tässä tapahtuu. Tietynlainen nöyrä asenne omaan tekemiseen on vahvuus.

Lasse: Hyödyllistä olisi jäsentää, mistä tunne tulee: lähteekö se minusta itsestäni ja korreloiko se todellisuuteen? Ei-tietäminen liittyy työnohjaukseen. Tietysti tavoite olisi, että pystyisi erottamaan itsensä kuormitustilanteesta ja luottamaan omaan tekemiseensä.

Krisse: Olisin huolissani siitä, jos opiskelija tai kokenut työnohjaaja on sitä mieltä, että minulla on tieto ja ratkaisut ja tiedän, mitä pitää kysyä tai sanoa. Me emme voi tietää toisten todellisuutta ja sitä, mikä on oikea ratkaisu.

Lasse: Tämän voi ajatella myös arvokkaana tilanteena, johon kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitkä olisivat eri toimintamahdollisuuksia. Olisi hyvä, että jokaiselle tulisi koulutuksen aikana vastaava tilanne ja selviytyminen siitä. Se vahvistaa omaa pystyvyyden uskoa ja luottamusta omaan toimintatapaan.

Koitteko itse riittämättömyyttä uran alussa? Miten tunne on muuttunut?

Krisse: Varmasti alussa oli enemmän pinnalla ajatus, että osaanko tai kelpaanko. Nyt tiedän, että enhän minä osaa kuin sen, mitä satun osaamaan. Parhaimmillaan osaan tehdä kysymyksiä, välillä hyviä ja välillä epätäydellisiä sellaisia. Me haemme mustan ja valkoisen välissä olevia harmaita sävyjä ja sitä, mikä on hyödyllistä juuri tässä tilanteessa. Joskus asiakasta kuunnellessa omassa päässä kehittyy ajatus, että tähän kuuluisi tämäkin osa-alue. Ryhdynkö silloin myymään omaa hyvää ideaani? Joskus saatan näin tehdä ja ryhmä innostuu siitä. Jälkikäteen mietin, oliko se heille hyödyllinen.

Bodil: Työnohjaus on vuorovaikutusta. Jos en tiedä, mitä nyt kysyisin, niin voinko luottaa ryhmään ja kysyä heiltä, mitä nyt olisi hyvä kysyä? Riskinä on, että jos en ole riittävän läsnä tai kuuntele ryhmää, rupean keksimään jotain, joka ei ole oikeaa juuri tälle ryhmälle. Ehkä alku-uralla oli enemmän paine keksiä hienoja kysymyksiä. Nyt osaan enemmän luottaa prosessiin ja heittäytyä.

Krisse: Voisiko heittäytymisen sijaan nojatakin taaksepäin? Heittäytyessään ihminen lähtee sukeltamaan ja kaivaa temppua kokoelmasta ja toteuttaa sitä päästäkseen oman epävarmuutensa yli. Sen sijaan olisi hyvä rauhoittua, nojata taaksepäin ja ottaa yhteiseen tarkasteluun, mitä meidän pitäisi nyt tehdä.

Bodil: Ehkä luottamusta prosessiin voi lisätä se, että varatyökaluna on joitain kysymyksiä tai mahdollisuus ottaa tauko ja pohtia yhdessä seuraavia askeleita.

Lasse: Hahmotan työnohjaajana kehittymisen neljän tason kautta. Alussa työnohjausta opiskeleva haluaa tarkat ohjeet siitä, miten tehdä työnohjausta oikein, fokus  on asiakkaan tarpeissa. Kakkostasolla hän alkaa enemmän luottaa omaan tekemiseensä ja ottaa huomioon muitakin näkökulmia kuin asiakkaan tilauksen, osaa jo hiukan haastaa. Kolmostaso on niin sanottu metsuritaso, jossa jo luottaa omaan tekemiseen. Ratkaiseva taso on nelostaso eli työnohjaajan liikkuminen eri tasojen välillä. Välillä hän on aloittelijana ihmettelemässä ja välillä hän on asiantuntija. Tavoitteena ei ole tulla metsuriksi, vaan ikään kuin ihmettelijäksi. Eri tasojen välillä siirtyminen on työnohjaajan ammattitaitoa.

Miten epävarmuuden tunteeseen voi siedättää itsensä, jotta se ei veisi lamaannukseen?

Krisse: Itse opin aikanaan työnohjaajakoulutuksessa, että asiakkaan tilanne on kuin rihmasto meidän välissämme. Siinä on monia langanpätkiä ja solmukohtia. Kun itse työnohjaajana koen hämmennystä, nojaan taaksepäin ja mietin, mistä langanpäästä voin kokeilla lähteäkseni avaamaan rihmastoa. Ei ole olemassa kaavaa oikeasta langanpäästä, vaan täytyy kokeilla ja kuunnella asiakkaan kertomusta.

Lasse: Minä toivoisin, että tämä opiskelija hyödyntäisi vahvasti koulutustyönohjausta. Vertaistuki ja kollegiaalinen näkökulma jäsentää kaikista parhaiten omaa ajattelua. Myös henkilökohtainen hyvinvointi ja työhyvinvointi on tärkeää ihan kaikille työnohjaajille.

Bodil: On myös tärkeää, että me kouluttajina emme anna kuvaa, että me osaamme, ymmärrämme ja tiedämme kaiken. Myös me olemme ja tulemme olemaan keskeneräisiä loppuelämämme.

Lasse: Minä olen sanonut opiskelijoille, että te tulette aiheuttamaan pettymyksen itsellenne ja asiakkaallenne, ja se on ok. Asiat harvoin ratkeavat nopeasti. Tarvitaan työtä, jäsentelyä ja tutkimista. Työnohjaus on prosessimuotoista, joskus lyhyempi tai pidempi mutta aina prosessi.

Krisse: Ei ole harvinaista, että asiakkaalla on epärealistisia odotuksia. Ottaako opiskelijana ne vastaan sellaisenaan ja lähtee täyttämään niitä vai uskaltaako niitä haastaa?

Voiko tai kannattaako riittämättömyyden tunteelle tehdä jotain?

Krisse: Voisiko sitä vaan silitellä ja todeta: Ai hei, sinä tulit taas.

Bodil: Tässä voisi myös sanoa, että olen opiskelija ja kokeilen nyt tällaista tapaa, jolloin myös ryhmän odotukset muuttuvat realistisemmiksi.

Lasse: Opiskelija ajattelee jumitilanteessa helposti, että hänen pitää olla kapellimestari ja hoitaa tilanne. Mutta mitkä olisivatkin työtapoja, jotka osallistaisivat ryhmää? Voisiko negatiivisesta emootiosta muodostua jonkinlaista opinpolkua tai professionaalisuuden helmeä?

Mitä kannustavia sanoja haluaisitte sanoa tuleville työnohjaajille, jotka kokevat riittämättömyyttä?

Krisse: Luota prosessiin. Asiantuntemus on ihmisissä. Me voimme vain hakea ja avata mahdollisia reittejä, jotka eivät vielä ole näkyvissä.

Lasse: Emootiota, vaikkapa riittämättömyyden tunnetta, voi ajatella tanssiinkutsuna: siihen kannattaa pysähtyä ja huomata, että tässä on jotakin tärkeää käsillä. Usein opiskelijalla tai työnohjaajalla itsellään on kokemus, että nyt meni pieleen ja olin ihan avuton. Ja seuraavaksi ryhmä tuleekin kiittämään arvokkaasta keskustelusta. Me työnohjaajat emme ole koko ajan tietoisia, mitä tapahtuu ja mikä ryhmälle on tärkeää.

Bodil: Tämä opiskelija on saavuttanut tärkeän askeleen työnohjaajan polulla. Vaikka tunne voi olla vaikea, niin on hienoa, että opiskelija huomaa sen itsessään. Hän voi olla tyytyväinen itseensä.

Oletko työnohjausopiskelija tai tuore työnohjaaja, ja ihmettelet jotain työnohjauksessa tapahtunutta? Lähetä kysymyksesi meille osoitteeseen osviitta@suomentyonohjaajat.fi, me autamme etsimään viisaita vastauksia työnohjaajamentoreiden opastuksella.