Saako työtään rakastaa?
Työnohjaajana toimiminen on valinta, joka kumpuaa tarpeesta ymmärtää enemmän muun muassa työstä, työyhteisöjen toiminnasta ja työhön liittyvistä rooleista, vuorovaikutuksesta ja merkityksistä. Työnohjaajan työtä voi katsoa myös rakkauden silmälasein. Työnohjaajan rakkaus näkyy ohjaustyössä oman kokemuksen, ymmärryksen, taitojen ja innostuksen valjastamisena ohjattavien avuksi.
Teksti
Päivi Hietanen
Kuva
Veronika Andrews/Pixabay
Työnohjaaja voi tuntea työtään kohtaan vetovoimaa, joka ylläpitää intoa ja kiinnostusta, halua oppia uutta ja kehittyä työn mukana. Rakkaus antaa työnohjaajalle merkityksellisyyden kokemuksia. Työ on tällöin muutakin kuin toimeentulon turva. Rakkaus työtä kohtaan on tunne siitä, että tätä haluan tehdä ja tässä haluan kehittyä. Rakkauden ylläpitämiseen tarvitaan polttoaineeksi motivaatiota ja työn imua. Ilman niitä rakkaus kuihtuu ja rakastamisen syy katoaa.
Rakkaus näkyy sitoutumisena myös silloin, kun työssä koetaan pettymyksiä, epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä. Työssä kohdattujen haasteiden voittaminen voi jopa vahvistaa työstä tykkäämistä, kunhan on ensin saanut aikaa ja etäisyyttä vaikeuksiin. Vaikeudet voivat opettaa meille uutta niin työstä kuin sen tekemisestäkin. Vaikeudet voivat myös antaa kasvuvoimaa työntekijyydelle minussa. Työssä kohdatut haasteet voivat parhaimmillaan kirkastaa sisäistä näkymää siitä, millainen työntekijä ja työnohjaaja olen. Ne haastavat pohtimaan millaiseksi työntekijäksi tai työnohjaajaksi haluan tulla, mitä arvostan työssäni ja minkä eteen olen valmis tekemään työtä.
Rakkaussuhde työhön voi olla myös vahingollista. Työn rakastamisella on siis varjopuolensa. Työ voi jättää katveeseen elämän muut osa-alueet, kuten perheen ja ystävyyssuhteet. Rakkauden nimissä laiminlyödään oma terveyttä ja hyvinvointia. Työssä ei kannata rakastua kiireeseen, riittämättömyyden tunteeseen, rajattomuuteen tai paineeseen suoriutua, saavuttaa ja saada enemmän aikaan. Työntekijää laiminlyövä rakkaus vaatii liikaa ja ottaa enemmän kuin antaa. Jos elämään ei mahdu muuta kuin työ, tai työajan ulkopuolinen aika kuluu vain levätessä uupumusta pois, on rakkaus tuhoavaa. Työstä ja työpäivien kulusta on välillä irrottauduttava, jotta rakkaus ei muutu kuormittavaksi ja haitalliseksi omalle hyvinvoinnille ja ihmissuhteille.
Rakkaus pitää sisällään armollisuutta ja myötätuntoa. Liiallinen vaativuus itseä tai muita kohtaan ja itsensä tai toisen arvottaminen työn tulosten ja suoritusten saavuttamisen kautta ei ole rakkautta. Tällöin unohtuu inhimillisyys ja se, että ensi sijassa olemme ihmisiä. Olemme myös ihmisiä suhteessa kollegoihin, työyhteisön muihin työntekijöihin sekä kohdattuihin ammattilaisiin ja asiakkaisiin. On hyväksyttävä ajatus siitä, että työssäni olen ja saan olla keskeneräinen, oppiva ja kehittyvä.
Saako työtään rakastaa -kysymyksen sijaan olisikin syytä pohtia rakastanko työtäni. Mikä työssä kutsuu puoleensa? Mitä haluan saavuttaa ja tavoitella työvuosien myötä? Mihin sitoudun ja mihin tunnen vetovoimaa? Mistä saan merkityksen ja merkityksellisyyden kokemuksia?
Ajoittain olisi myös hyvä pysähtyä kysymään itseltä, mistä olen työssäni työntekijänä tai työnohjaajana valmis luopumaan, tai mitkä asiat loitontavat työn imusta ja rakkaudesta työtä kohtaan. Näitä kysymyksiä voisi myös jakaa työnohjaajien kesken työnohjaajayhteisön yhteenkuuluvuuden ja keskinäisen erillisyyden vahvistamiseksi. Toisten ajatusten kuuleminen kirkastaa omaa rakkaussuhdetta työnohjaajuuteen ja siihen, mikä itselleni työnohjaajana on luovuttamatonta.
Päivi Hietanen on työnohjaaja (STOry) ja Osviitta-lehden toimituskunnan jäsen
