Hitaus ja hyveet auttavat ymmärtämään
Miten toimia tilanteissa, joissa näkemyserot ovat jyrkkiä ja periaatteellisia eikä yhteyttä tahdo löytyä? Tätä lähdin kysymään emeritus piispa Eero Huoviselta. Hän on osallistunut pitkän uransa aikana ekumeenisiin eli kirkkojen välisiin neuvotteluihin monesti ja eri rooleissa. Näissä keskusteluissa on tarvittu erityistä herkkyyttä
Teksti ja kuvat:
ULLA KLEMOLA
Artikkeli on Osviitasta 3/2023
Neuvotteluhuone, jota ympäröivät katosta lattiaan ulottuvat täpötäydet kirjahyllyt. Eero Huovinen, dogmatiikan eli uskonopin emeritus professori ja Helsingin emeritus piispa istuu nojatuolissa kahvikuppi kädessään. Asento huokuu levollisuutta ja vakautta. Samalla jotain vekkulia, stadilaisuuttakin.
”Mistä keskustelemme”, Huovinen kysyy ja ottaa helpottavalla tavalla tilanteen johtajuuden haltuunsa. Aiheinamme ovat hankalat neuvottelutilanteet, erimielisyyksien ratkominen ja neuvotteleva asenne. Piispa alkaa mietiskellä.
Kohti toisia ja itseä
Huovinen on osallistunut pitkän uransa aikana ekumeenisiin eli kirkkojen välisiin neuvotteluihin monesti ja eri rooleissa. Näissä keskusteluissa on tarvittu erityistä herkkyyttä.
”Kristillistä uskoa koskevat asiat ovat hyvin henkilökohtaisia, sydämen syvyyksiin ulottuvia”, piispa toteaa.
Kirkkojen keskusteluista tulee vaativia myös siksi, että yhtä aikaa pitää kunnioittaa erilaisia katsomuksia ja silti etsiä sitä, mikä on yhteistä. Huovisen mukaan haastavissa neuvottelutilanteissa suuntaudutaan sekä toisiin että itseen.
”Tarvitaan alttiutta kuunnella ja kunnioittaa toisin ajattelevia, etsiä dialogin henkeä. Kärsivällisyys ja maltti edistävät keskustelua ja yhteisymmärryksen löytymistä. Yhteinen dialogin henki voi opettaa ymmärtämään myös omia ajatuksia. Kun kuuntelee toista, silloin omakin ajattelu voi syventyä. Parasta on, jos kaikki oppivat jotakin.”
Paluu juurille ja aikaa
Ekumeenisissa keskusteluissa ei ole kyse siitä, että pyrittäisiin voittamaan toiset omalle puolelle. Kyse ei ole edes siitä, että tehtäisiin kompromisseja. Teologit puhuvat pyrkimyksestä palata juurille. Kyse on paluusta siihen, mistä kristillinen kirkko alun perin lähti liikkeelle.
”Luulen, että kaikissa dialogeissa on tärkeätä palauttaa mieliin se, mikä on ollut yhteisten hankkeiden alkuperäinen tarkoitus. Kun tarkoitus ja päämäärä selkiytyvät, silloin yhteisymmärryskin voi vahvistua.”
Huovinen kertoo esikuvastaan Mainzin kardinaali Karl Lehmannista, jota pidettiin Saksan katolisten henkisenä suunnannäyttäjänä. Lehmannin työskentelyä ohjasi avara henki. Hänen johtamistyylinsä oli kärsivällinen mutta päättäväinen. Lehmannin ajatus oli, että hyvin valmistellut asiat käsitellään nopeasti, mutta vaikeiden kysymysten äärelle pysähdytään. Olennaista oli riittävän tilan antaminen ihmisille ja erimielisyyksille.
Myös Huovinen korostaa tilaa ja aikaa – liian nopeasti ei ristiriidoissa voi edetä. Hyvä hitaus auttaa eteenpäin. Jos annetaan aikaa, tieto ja käsityskyky lisääntyvät. Yksimielisyys on yhteistä ymmärtämistä.
Neuvotteleva asenne käytännössä
Piispanuransa alkuvaiheessa Huovinen sai tehtäväkseen johtaa kirkolliskokouksen (vastaa kirkon piirissä eduskuntaa) alaista perustevaliokuntaa. Sen tehtäviin kuuluivat kirkon ja valtion suhteisiin sekä kirkon oppiin liittyvät kysymykset, joista oli erilaisia näkemyksiä ja tulkintoja. Perustevaliokunnan kuului laatia näistä aiheista perustellut esitykset kirkolliskokouksen täysistunnon hyväksyttäviksi.
Kokouksiin Huovinen kehitti omanlaisensa toimintatavan, joka perustui yliopistovuosien työskentelyyn opiskelijoiden kanssa. Ensinnäkin oli olennaista, että jokainen näki toinen toisensa. Siksi valiokunta istui aina U-muodostelmassa. Toiseksi Huovinen halusi mahdollistaa osallistujien tutustumisen toisiinsa. Kokoukset eivät koskaan alkaneet raa’asta asiasta vaan rauhassa asetuttiin toinen toistensa seuraan. Vasta sitten siirryttiin käsiteltävään aiheeseen.
”Kysyin jengiltä, millaisin ajatuksin heistä itse kukin lähtee viemään esillä olevaa asiaa eteenpäin. Kirjoitin ihmisten sanomisista langanpäitä taululle.”
Olennaista oli kuulla kaikkien ajatukset – niiden, jotka olivat asian puolesta tai sitä vastaan ja niiden, jotka kokivat epävarmuutta. Jokaisen ääni ja ajatus oli yhtä tärkeä, oli hän sitten lihakauppias tai yliopiston professori.
”Johdin porukkaa korvilla. Periaatteeni oli, että kuunneltakoon myös toista osapuolta. Kun kuuntelee, alkavat muutkin kuunnella ja kunnioittaa toinen toisiaan.”
Kokouksen puheenjohtajana Huovinen teki myös kysymyksiä. Hän nimeää tyylinsä haastattelumenetelmäksi. Kysyen ja kuunnellen syntyi luottamus, että porukka kyllä löytää sen, mikä on olennaista.
”Minusta oli tärkeää antaa tilaa itseohjautuvuudelle. Laiva pääsee satamaan, kun annat sen kulkea virrassa. Peräsintä ei pidä kääntää liian nopeasti.”
Jotkut arvostelivat Huovisen jutustelevaa tyyliä, mutta hän piti kiinni ”hiljaa hyvä tulee” -työtavastaan. Huovinen työskenteli valiokunnan puheenjohtajana ja jäsenenä lähes 20 vuoden ajan.
Pitkää pinnaa
Erityisesti kirkkojen välisissä pitkällisissä keskusteluissa kärsivällisyys oli ajoittain koetuksella. Yhteyttä sai etsiä eikä sitä aina helposti löytynyt.
Vaikka paljon oli vuosikymmenien aikana päästy eteenpäin, oli silti näkemyksiä, joista –Huovisen sanoin– joku voisi loukkaantua. Hermostumisilta ei vältytty. Hermostuminen ja maltin menettäminen merkitsevät kuitenkin yleensä tappiota.
”Silloin kun minulta on palanut pinna, olen kyllä menettänyt pelin.”
Pitkäpinnaisuuden opetteleminen ei ole aina ollut helppoa, mutta usein siitä on ollut hyötyä.
”Kaiken keskellä yritin muistaa vanhaa viisautta: On enemmän sitä, mikä meitä yhdistää, kuin sitä, mikä erottaa.”
Hyveet suunnannäyttäjinä
Piispa Huovinen nostaa vielä esiin hyve-etiikan. Antiikin ajoista peräisin olevat neljä kardinaali- eli perushyvettä ovat viisaus, oikeudentunto, rohkeus ja maltti.
”Viisaus ei ole vain oppineisuutta eikä älykkyyttä, vaan harkintaa ja ymmärrystä. Se on sydämen sivistystä, kansanviisautta.”
Oikeudentunnossa puolestaan ei ole kyse vain lakien ja pykälien noudattamisesta. Oikeudentunto on halua ja taitoa muistaa se, mikä on oikeaa ja hyvää kaikille ihmisille.
Rohkeuden piispa sanoittaa näin: se on kestävyyttä, uskallusta, alttiutta, jopa valmiutta uhrautua jonkun hyvän tavoitteen saavuttamiseksi. Malttia kuvaa kärsivällisyys, sitkeys, nöyryys ja itsekriittisyys.
”Uskon, että nämä hyveet sopivat myös nykyajan ihmisille.”
On aika päättää haastattelu. Hyvästellessä piispa katsoo syvälle silmiin, kuten niin monesti keskustelumme aikana. Tulee tunne nähdyksi ja arvostetuksi tulemisesta.
Jään miettimään katseen merkitystä hankalissa keskusteluissa. Ihmisen näkevä katse hoivaa ja rohkaisee. Myös sen otan mukaani hitauden, kuuntelemisen ja hyveiden lisäksi tästä tapaamisestani Eero Huovisen kanssa.
Lähteet: Huovinen E. 2022. Sielujen puolustaja – piispana Helsingissä. WSOY.
