Toivoa ei luoda, siitä muistutetaan

Artikkeli Osviitta 1/25 -lehdestä.

“Emme välttämättä tarvitse lisää toivon lähteitä. Niitä meillä on koko ajan ympärillämme. Ehkä toivo onkin ennemmin jotain, mistä pitää vain oppia pitämään kiinni ja mitä pitää oppia jakamaan muiden kanssa.”

Hanna Kuusela: Syytös

Filosofi Ernst Blochin mukaan toivon kyky on eräänlaista koti-ikävää, kun varsinainen koti ja kotimaa ovat tulevassa, ei menneessä. Antiikin Kreikassa toivo ymmärrettiin tunteena, odotuksena, joka suuntautuu tulevaisuuteen, kun muisti suuntaa katseen menneisyyteen. 1700-luvun filosofi Immanuel Kant puolestaan näki toivon hyveenä, jossa yhdistyy tietäminen ja toimiminen.

Toivon ankkurit

700-luvulla eaa. elänyt runoilija Hesiodos kuvaa toivoa kertomuksessaan Pandoran lippaasta. Kun lippaan kansi avattiin, kaikki maailman kurjuudet ja viheliäisyydet pääsivät karkuun. Lippaan pohjalle jäi kuitenkin toivo, sillä se ei päässyt karkuun. Tulkinnan ja tarinaversion varaan jää, kuuluuko toivo kurjuuksien joukkoon – olihan se lippaassa – vai jäikö se tuomaan lohtua kurjuuksien karattua ilmoille. Oli niin tai näin, karkuun pääsi lukemattomia kurjuuksia, mutta toivoja oli vain yksi.

Jos toivoa tarkastellaan tunteena, on toivon vastakohdaksi usein mielletty pelko. Pelon lisäksi monet muut tunteet ja mielen tilat, kuten ahdistus, masennus tai häpeä, rajaavat mielen avoimuutta toivolle, hyvän tulevaisuuden kuvittelulle ja toiminnalle sellaisen edistämiseksi. 

Tulevaisuuden minäkuvan kuvittelun rajoja on tutkittu psykologian piirissä. Esimerkiksi Possible Selves -käsitteen (Markus & Nurius 1986) ympärille rakentui psykologian tutkimussuuntaus, jossa tarkastellaan ihmisten tulevaisuudenkuvia. Jokaisella ihmisellä on sekä positiivisia että negatiivisia tulevaisuudenkuvia: toiveita, pyrkimyksiä, pelkoja ja uhkakuvia. 

Monikriisien keskellä toivon vastakohta ei Risto Saarisen (2020) mukaan ole enää niinkään pelko, vaan huoli tulevasta. Rohkeuden lisäksi toivo kutsuu meissä esiin vastuullista toimijuutta. Tulevaisuuskuvat voidaan nähdä valoineen ja varjoineen, ei uhkien vähättelynä tai pelkkinä tuomiopäivän näkyinä. Pandoran lippaan kurjuuksien jälkeensä jättämä toivo ei perustu muiden tuomiin ratkaisuihin, vaan omien toiminnan mahdollisuuksien löytämiseen.

Toiminnan mahdollisuuksia on 
aina enemmän kuin ensin näyttää. 
Vastuullinen toimijuus tarkoittaa toivosta kiinni pitämistä huolten keskellä, ja se onkin nostettu yhdeksi tulevaisuuden taidoksi esimerkiksi tulevaisuudentutkimuksen piirissä (Ahvenharju ym. 2018), OECD:n laatimassa osaamiskompassissa (OECD) ja kestävän kehityksen osaamiskäsityksissä (IDG). 

Toivo ei ole sama kuin optimismi. Toivo ei ole uskoa siihen, että jokin menee hyvin, vaan varmuutta, että se, minkä puolesta toimii, on mielekästä lopputuloksesta riippumatta. Näin väitti tšekkiläinen kirjailija ja tuleva presidentti Václav Havel. Hän lienee saanut vaikutteita Immanuel Kantilta. Kantin mukaan on toimittava, vaikkei voi tietää, mihin se johtaa.  Lineaarinen ajattelu ei riitä: toivon kannalta on takaperoista asettaa ensin tavoitteita ja sitten miettiä keinoja. 

Tämän vaateliaan näkökulman mukaan toivoon on oikeus – ja se on mielekästä – vasta, kun on ottanut asioista selvää ja tekee parhaansa niiden eteen. Toivo säilyy tekojen myötä, mutta oikeiksi tietämiään asioita tulee tehdä myös omasta toiveikkuudesta riippumatta (Saarinen 2020).

Toivo on liikettä yksilöstä yhteisöön

Toivoon liittyy kysymys oman ja yhteisen hyvän välisestä jännitteestä. Vastuullinen maailmasuhde ei ollut Kantin 1700-luvulla käyttämä ilmaisu, hän ja monet muut filosofit pohtivat vastuullisuutta esimerkiksi moraalin kysymyksenä. Uudet haasteet ja ajattelu tuovat mukanaan uuden kielen.

Vastuullisuus, joka kattaa sekä oman itsen että maailman, liittää toivoon ajatuksen kokonaisuudesta, systeemistä, ja itsestä sen osana. Yksilön ja maailman kytköksen ymmärtäminen on olennainen toivon kannattelija. Hyvä elämä nähdään usein kapeasti yksilön menestyksenä, joka voi toteutua vain nollasummapelinä. Aristoteleen hyvän elämän käsityksessä ei minua ja meitä voi erottaa.

Yhteisön toivon kannattelua voidaan Aristoteleen ajatuksen myötä tarkastella sisäisen ja ulkoisen hyvän näkökulmista. Sisäisesti hyvät asiat, kuten ammatillisuus parhaimmillaan, lisäävät paitsi yksilön myös koko yhteisön hyvää, eikä sellaiseen voi päästä muuten kuin tietynlaisella toiminnalla. Ulkoisesti hyvät asiat ovat sitä vastoin aina jonkun omaisuutta ja niistä kilpaillaan. (McIntyre 2004.)

Usein organisaatioissa ei kiireen keskellä tai arvoja julistettaessa tunnisteta sisäisen ja ulkoisen hyvän eroa. Tuottavuuden koheneminen tai resurssiviisas toiminta eivät yksin riitä kannattelemaan toivoa ilman työyhteisön ja ihmisten sisäisen hyvän tunnistamista. Toivo on näin ajateltuna paitsi liikettä nykyisestä tulevaan, myös liikettä yksilöllistymisestä yhteisöön ja meihin. Toivo väreilee sisäisen ja ulkoisen rajalla, mutta vain, jos tuo raja pidetään avoimena.

Yksilölle toiveen kohteet siintävät mielessä arvokkaina. Jotta toivoja jaksaisi ylläpitää toivoa, myös hänet itsensä tulee kohdata arvokkaana ja kunnioitettavana yhteisönsä jäsenenä. Näin ajateltuna toivo ja arvokkuus liittyvät keskeisesti tunnustuksen saamiseen ja antamiseen.

Filosofi Axel Honneth (1995) kuvaa tunnustuksen (Anerkennung, recognition) puutetta sosiaaliseksi patologiaksi. Rakkaus- ja ystävyyssuhteissa saatu tunnustus liittyy persoonien erityisyyteen. Oikeussuhteissa tunnustus kohdistuu persoonien yleisyyteen eli heidän rooliinsa yleissitovien oikeuksien ja velvollisuuksien kantajina. Kolmas tunnustuksen tapa, arvostus, liittyy persoonien yksilöllisyyteen, myös ammattilaisena ja työyhteisön jäsenenä.

Kunnioitusta ja arvostusta – sitä kautta toivoa – voi tukea organisaatiossa päivittäisellä kielenkäytöllä, jossa asioista ei puhuta ulkoisesti annetuilla vaan yhdessä pohdituilla nimillä. Arvostuksen ja kunnioituksen tunnetta toisaalta syövyttää työn maailmaa kolonisoiva puhetapa, joka ei kosketa henkilökohtaista tai työyhteisön kokemusta.

Organisaatioissa toivoa voi haalistaa esimerkiksi ”toksinen positiivisuus” ja tyhjänpäiväinen hypetys, jolloin työntekijöiden kokemus jää katveeseen. Tavanomaista on myös vastuuta väistelevä passiivimuotoinen yleistys.

Toivon sävyt ja varjot

Toivo ei ole juhlallinen yläkäsite, vaan liikkuva, monisävyinen, tässä ja nyt tapahtuva, siellä täällä esiin putkahtava kokemus. Toivon sävyjä voisi tarkastella kreikkalaisrunoilija Arkhilokhosta mukaillen ketun tietona: ”Kettu tietää monia pieniä asioita. Siili tietää yhden ison asian.” Toiveikkuus saattaa pilkahtaa esiin esimerkiksi lohdussa, turvassa, innostuksessa tai rohkeudessa. Yhteisöillä ja yhteisöissä toivoa kannattelee myös tunne jatkuvuudesta nykyisin elävien jälkeenkin (Arendt 2017).

Toivolla on myös varjonsa, jonka avulla se ankkuroituu alussa kuvattuun vastuuseen yhteisestä, sinun ja minun hyvästä. Esimerkiksi filosofi Emmanuel Levinas, joka menetti keskitysleireille lähes kaikki sukulaisensa, korostaa väkivallan muistamisen tärkeyttä. Ilman sitä toivo olisi hänen mukaansa merkityksetöntä. Ilman varjoa toivo voi johtaa harhaan, kuten katteettomissa itsehoito-oppaissa, pakoksi muuttuneissa pyrkimyksissä tai totalitaariseen hallintoon päätyneissä valtioissa.

Toivon vastakohdaksi on usein kuvattu epätoivo, pelko tai ahdistus ja huoli. Toivon varjo on kuitenkin monimutkaisempi – ja mielenkiintoisempi – kysymys. Toivon varjo tulee esiin esimerkiksi rituaaleissa, joissa voimme yhdessä surra menetyksiä ja nähdä mahdollisuuksia. Se on soinut ilmoille arkkiveisuissa, joissa kohtalon kauheudet ja teot sulatetaan yhteiseksi muistitiedoksi. Toivo varjoineen elää ja kuolee tragedioissa, joissa toivo jää kohtalon jyräämäksi.

Oikeus toivoon haastaa meidät kaikki pohtimaan toimintaamme. Ympäristö- tai pikemminkin monikriisi kyseenalaistaa jatkuvuuden ja tekee hyvien aikomusten ja arkisten, vähemmän hyvien tekojen kuilun näkyväksi. Onko minulla oikeus toivoon, kun vastoin parempaa tietoani syön tehotuotettua lihaa, lennän lomamatkalle ja ajan polttomoottoriautoa?

Yksilön arkitoiveet välittömästä hyvästä eivät välttämättä riitä tekemään toivosta muutosvoimaa (Saarinen 2020). Filosofi Richard Rorty puhuu kuitenkin sosiaalisesta toivosta, joka rakentuu yksilöllisistä toiveista, ymmärtää muiden toiveet ja joka runsastuu eläytymisen ja mielikuvituksen kautta. Toivo latistuu ilman mielikuvitusta ja se voi muuttua piinaksi ilman varjoaan.

Työnohjauksessa ja muussa organisaatiotyössä ei niinkään tarvitse luoda toivoa, vaan muistuttaa toivosta ja arvokkuudesta, sen sävyistä ja varjoista kaikessa kompleksisuudessaan. Miten voisimme lisätä toivosta muistuttamisen paikkoja ja kutsua ihmisiä yhteen näkemään uusia toivon sävyjä?  

Kirjoittajat:

Leena Unkari-Virtanen on dosentti, työnohjaaja STOry ja 
organisaatiokonsultti FINOD

Jussi Onnismaa on  dosentti, työnohjaaja STOry ja 
organisaatiokonsultti FINOD

Kirjoitus perustuu osin kirjoittajien fasilitoimaan Organisaatiodynamiikka Finod ry:n Aikaa toiveikkuudelle -illan keskusteluihin 16.1.2025.

Lähteet : Ahvenharju, S., Minkkinen, M., & Lalot, F.  2018. The five dimensions of Futures Consciousness. Futures(104),1-13.  •  Arendt, H. 2017. Vita activa: Ihmisenä olemisen ehdot. Vastapaino.   •  Honneth, A. 1995. The Struggle for Recognition. The Moral Grammar of Social Conflicts. The MIT Press.  •  IDG. Inner development goals.  https://innerdevelopmentgoals.org/framework/  •  Kuusela, H. 2024. Syytös: Muuan akateeminen komitragedia. Vastapaino  •  Markus, H. & Nurius, P. 1986. Possible Selves. American Psychologist 41(9), 954-969.  •  McIntyre, A. 2004. Hyveiden jäljillä: Moraaliteoreettinen tutkimus. Gaudeamus.  •  OECD. The OECD learning compass. https://www.oecd.org/en/data/tools/oecd-learning-compass-2030.html   •  Saarinen, R. 2020. Oppi toivosta. Gaudeamus.