Pikaisella googlailulla Suomesta löytyi muutamia ammattilaisia, jotka toimivat sekä työnohjaajina että urheiluvalmentajina. Netissä oli myös am – mattilaisia, jotka yhdistävät coachingin ja urheiluvalmennuksen. Löytyi myös psyykkisen urheiluvalmennuksen asiantuntijoita, jotka hyödyntävät esimerkiksi psykoterapeuttitaustaansa.
Maailmalla on tehty jonkin verran tutkimusta coaching- ja terapiaotteiden hyödyntämisestä urheilun parissa. Lisäksi on tutkittu esimerkiksi mentoroinnin mahdollisuuksia urheiluammattilaisten työn tukemisessa.
Mikä estäisi myös työnohjauksen toimintamallien sovittamista urheiluun? Sitä pitää kysyä urheilijoilta ja heidän valmentajiltaan. Etsin ja löysin tähän juttuun haastateltavia muun muassa Facebookista. Minuun olivat yhteydessä niin valmentajat kuin urheilijat sekä urheilijoiden läheiset.
Monista taustakeskusteluista välittyi päällimmäisenä ajatus, että urheilusta ja urheiluvalmennuksesta työnä olisi hyvä puhua ja kirjoittaa enemmänkin. Urheiluvalmennusta vaivaavat ai – van samat työperäiset haasteet kuin muitakin toimialoja.
Urheilijan ja valmentajan työ voi olla yksinäistä
Pappi ja työnohjaaja Leena Huovinen toimii Suomen olympiajoukkueen pappina ja kulkee urheilijoiden mukana esimerkiksi kisamatkoilla.
”Urheilu ja urheiluvalmennus ovat työtä, jota on myös tärkeää saada tutkia pätevässä ohjauksessa”, hän toteaa Zoom-haastattelussa. ”Monen urheilijan ja valmentajan työ voi kuitenkin olla varsin yksinäistä, ja myös monia tärkeitä päätöksiä voi joutua puntaroimaan yksin. Tarve saada tukea omaan työhön joltain ulkopuoliselta korostuu.”
Anna Vahe on entinen ammattilaislentopalloilija ja nykyinen valmennuspäällikkö sekä työnohjaaja. Hän vahvistaa Huovisen näkemyksen.
”Tasapainoiset valmentajat ovat urheilijan etu, mutta silti kovin moni valmentaja on aivan yksin omien paineidensa kanssa”, Vahe sanoo. ”Lisäksi urheilussa valitettavasti liikkuu myös toimijoita, joiden mielestä avun hakemista voi pitää jopa heikkouden merkkinä.”
Tähän mahdolliseen ajatusmalliin törmäsin juttua tehdessäni. Huomasin, että oman työn pohtiminen ammattimaisessa ohjauksessa aiheuttaa toisaalla jopa torjuntaa, vaikka se osalle meistä on varsin arkista. Kun lähestyin vaikkapa urheilijaa tai valmentajaa haastattelupyynnöllä, minut saatettiin torpata, syystä tai toisesta, ”asiat on kunnossa” -tyyppisillä kommenteilla.
Satu Silvanto on entinen joukkuevoimistelija ja nykyinen työnohjaaja ja valmentaja. Hän muistuttaa, että vaikkapa seuratoiminnassa valmentajina on myös hyvin nuoria ihmisiä.
”Miten tuemme heitä? Nuoret eivät välttämättä osaa kyseenalaistaa olemassa olevaa toimintakulttuuri tai uskalla haastaa vallitsevia toimintamalleja”, Silvanto sanoo. Jokaisen valmentajan, nuoren tai kokeneemman, olisi tärkeää keskustella omasta työstä ja siihen liittyvistä perusolettamuksista. Rakenteet oman valmennustyön tarkasteluun kuitenkin puuttuvat.
Valmentaja saattaa purkaa väsymystään urheilijoihin
Käymissäni taustakeskusteluissa urheilijoiden läheisten kanssa kuulin huoli[1]puhetta valmentajien ja myös urheilijoiden väsymisestä. Saman havainnon on tehnyt Matti Alpola, työnohjaaja ja psyykkinen valmentaja.
”Valmentaja voi olla samalla tavalla väsynyt omaan työhönsä kuin kuka tahansa ammattilainen. Valmentajuus voi olla elämäntapa, ja siksi se voi olla myös ongelma”, Alpola toteaa puhelinhaastattelussa.
Moni valmentaja tekee työtä täydellä sydämellään, vahvasta kutsumuksesta ja investoi siihen myös vapaa-aikaansa. Silloin valmentajan uupumisriski kasvaa.
Useampi haastateltava totesi, että pahimmassa tapauksessa valmentaja purkaa omaa väsymystään urheilijoihin, itse sitä lainkaan tiedostamatta. Haastateltavat myös nostivat yhteen ääneen esiin erityisesti kilpaurheilun tavoitteellisuuden ja jopa ”härkäpäisen” tulosten metsästämisen.
Monet valmentajat suhtautuvat siis työhönsä erittäin kunnianhimoisesti. Silloin kasvaa myös riski, että valmentaja uupuu ja sortuu ylilyönteihin.
”Mikä on ylipäätään meidän ihmiskuva urheilussa?” Satu Silvanto kysyy. ”Juuri ihmiskuvan tarkastelu on urheilijan kokonaisvaltaisen tukemisen edellytys. Tähän valmentajien työnohjaus tarjoaisi mainion paikan ja ajan.”
Anna Vahe muistuttaa, että myös urheilija voi olla kovin yksin omien haasteidensa kanssa ja kaipaa johtajuutta ympärilleen, aivan erityisesti silloin, kun ”kone rykii” tai urheilija väsyy. Valmentajan tulisi pystyä tukemaan urheilijaa, mutta samaan aikaan moni valmentaja on oman lajinsa entinen urheilija — ja pahimmillaan myös itse rajujen menetelmien kasvatti.
”Silloin syntyy helpommin myös huonoja toimintamalleja. Näitä asioita olisi hyvä pysähtyä tutkimaan työnohjauksen keinoin.”
Työnohjaus antaa välineitä valmennukseen
”Työnohjaaja olen, mutta valmentajan identiteettini on vahva. Valmentajana olen kuitenkin ollut erilainen työnohjaajakoulutuksen jälkeen. Hyödynnän työnohjauksen välineitä valmennuksessa, esimerkiksi epäonnistumisen ja palautteen käsittelyssä”, Satu Silvanto kertoo.
Samaa toteavat myös muut haastateltavat, jotka yhdistävät työnohjaajuutta ja valmentajuutta. Erilaiset taustat antavat hyvää pohjaa tehdä töitä haastavissakin tilanteissa.
Leena Huovinen tunnistaa aktiivisesti, missä roolissa milloinkin toimii vaikkapa olympiajoukkueen kisamatkoilla, mutta haluaa välillä yllättää myös itsensä vaihtamalla näkökulmia.
Urheiluvalmennusta vaivaavat aivan samat työperäiset haasteet kuin muitakin toimialoja.
”Kisajoukkueen pappina ammennan työnohjauksesta, ja työnohjaajana hyödynnän vaikkapa sitä, mitä olen oppinut urheiluvalmennuksesta”, hän sanoo.
Valmentajat kaipaavat ammattitaitoista ohjausta paitsi ongelmien ratkomiseen myös onnistumiskokemusten jakamiseen.
”Työnohjaajataustasta on erittäin paljon hyötyä. Oppimiskokemusten jakamisessa valmentajien vertaisryhmä on toimiva ja vaikuttava ohjauksen muoto”, Matti Alpola tiivistää.
”Löytyy myös eroja. Urheilun kieli sekä ymmärrys urheilun rakenteista ja toimintatavoista on hyvä olla myös työnohjaajalla hallussa”, Alpola sanoo.
Miten markkinoida työnohjausta urheilun kentälle?
Monen haastateltavan kanssa keskustelu kääntyy lopuksi työnohjauksen nimikkeeseen, ja oikeastaan siihen, että termiä ei tunneta urheilun parissa. Tämä voi luonnollisesti olla myös este ohjauksen hyödyntämiselle.
Miten työnohjausta voisi markkinoi[1]da urheilun parissa työskenteleville? Tämän kysymyksen haastateltavat heittävät työnohjaajille. Samaan aikaan he toteavat yhteen ääneen, että työnohjauksen menetelmiä ja otetta olisi todella tärkeää hyödyntää myös urheilussa.
Artikkeli julkaistu Osviitassa 4/2021
