55+ ristiriitaisten ajatusten ja tunteiden äärellä

Parasta ennen päivä meni jo eikä viimeisestä käyttöpäivästä ole takeita – nuoremmat työtoverit tuijottavat kahvihuoneessa kuin aikakoneesta tupsahtanutta fossiilia. Henkilöstöosaston energinen Mirellakin tuli paikalle ja katsoi säälivästi ohimennen – uusi yt-kierros tulossa?

Harmi, että ikäohjelma on karsittu yrityksen valikoimasta: öisin selkää särkee ja vessassa ravaaminen sotkee unirytmin. Piina ei jää työhön, sillä ruuhkavuodet eivät loppuneetkaan. Kun raahaudut rapistuvan omakotitalon lumitöistä sisään, kilahtaa kännykkä – aikuistunut lapsi on hukannut passinsa Nevadaan. Kun WhatsApp-konsultaatio jenkkeihin on maalissa, kuulet puhelimesta tutun virren: palvelutalossa isän Jaffat on jälleen ”varastettu” jääkaapista!

Joko sinne mainoksen 55+ senioriasuntoon pääsisi? Palveluille olisi tarvetta ja YT-lehden voisi tilata iltalukemiseksi. Kuuluvat vielä järjestävän senioridiskoja, joissa saa kuunnella kasaria, eikä tanssilattialla hypi liikkeissään holtittomia nelikymppisiä.

Entä jos voitkin huokaista kiitollisena, kun meneillään on se elämän huolettomin vaihe? Läheiset pärjäävät omillaan, perusterveys on kohdillaan ja peilistä tuijottaa numero-odotustaan nuorempi versio.  Puolimaraton menee heittämällä ja Venäjän hyökättyä Ukrainaan suunnittelit jo tarvittaessa ilmoittautuvasi riviin parikymppisten asemasta.

Työssä ei nimiä aina pysty palauttamaan mieleen, mutta yleisesti pää toimii entiseen tapaan. Ehkä älykkyys on jopa kiteytynyt viisaudeksi ja normiodotusten kaatumisten takaa ryöppyää kahlitsematon luovuus. Esihenkilölle – varsinkaan sille exceliään tuijottavalle toimarille – et enää pokkuroi. He kyllä ymmärtävät, että tuolla jätkällä tai gimmalla on paketti kohdillaan. Koettakoot vain korvata juuri koulun penkiltä tulleella keltanokalla. Sinänsä mahtavahan näitä nuorempia on ajaa sisään työhön – samalla omaan jo paikoin homeiseen systeemiin tulvii raikasta ilmaa!

Saavutin juuri pahanenteisten lehtiotsikkojen seniori-iän ja oma kokemus asettuu jonnekin yllä mainittujen kuvitteellisten ääripäiden väliin. Rajapyykin saavuttaminen pysäyttää: viisviitosena tiedostaa (työ)elämän loppuliu`un alkaneen. Mäki sinällään ennakoituu asiantuntijatyössä pitkäksi – se, tuleeko siitä loiva eteläpohjalainen ”mäkimaasto” vai jyrkkä Isometsän nousu Äkäslompolossa, jää nähtäväksi. Eksistentiaalisen lisämausteen itselle tuo nuoruuden muistikuva: isä sai viisviitosena kunnalta varhaiseläketarjouksen, josta kieltäytymistä ei miettinyt hetkeäkään.

Itse en edelleenkään tuskaile uuden työviikon alkamista. On arvokasta olla mukana asiakkaiden tarinoissa niin vaikeuksien kuin onnistumisten hetkellä. On myös etuoikeus vierailla nyrkkipajoista suuryrityksiin, vaikka usein ollaan konfliktien ja työpahoinvoinnin äärellä. Ammatillisuus suojaa – toki toivoo, että omalla työpanoksella olisi myönteistä vaikutusta.

Työn mielekkäästä perusvireestä huolimatta en vilpittömästi tiedä mitä tekisin, jos jokin tekijä avaisi taloudellisesti turvatun ”vapaakaistan”. Hiljakseen rapistuvan kehonsa hoitamiseen voisi arjesta välittömästi ottaa päivän tai kaksi. Kulttuurielämän seuraamiseen tulisi viimein tilaa ja jäljellä jäävänä aikana voisi upota historiaan jo ahdistavan maailmantilanteen jäsentämiseksi. Ja entä se tärkein resurssi, jota todennäköisesti jokainen kaipaa lisää: harvalla lienee liikaa aikaa läheisilleen tai ainakaan hyvän vireystilan kera. 

Osviitan sukupolvi-sarja tarjosi vuoden 2024 aikana kurkistuksen suomalaisiin työelämäsukupolviin. Toivottavasti olemme raottaneet aiheesta jotain osuvaa ja olennaista. Erilaiset elämänvaiheet tuottavat erilaiset haasteet ja toisaalta yksilöllinen vaihtelu on suurta. Ulla Klemolan haastatteluartikkelissa 4/2024 on kuvattu työelämän luopumisvaiheen työnohjausta eräänlaisen identiteettityön näkökulmasta. Tähän työhön kuuluu usein ristiriitaistenkin ajatusten ja tunteiden käsittely – edellä näitä on kuvattu myös eläkekynnystä edeltävän senioriteetin alkuvaiheen näkökulmasta.

Uskoakseni nimenomaan pitkäkestoinen yksilötyönohjaus voi edelleen tarjota työstämisväylän kaikkiin työelämän vaiheisiin – se voi jäsentää ja tehostaa sitä sisäistä dialogia, jota käymme ensimmäisestä työpäivästä ruuhkavuosien kautta aina eläkekahvien tuoksuun.

Kirjoittaja Hannu Kauppinen on työpsykologi, työnohjaaja ja Osviitta-lehden toimituskunnan jäsen.